Mietin pitkään tekisinkö jokaisesta erillisen vai kaikista yhteisen kirjoituksen. Enkä oikein vieläkään tiedä. Voi olla että palaan aiheeseen vielä tämänkin jälkeen.
Lempeät leijonat eli leot eli leonbergit. Ne ovat vieneet mun sydämen ihan kokonaan. Mielettömän suuria persoonia ja oikeita luonnon lapsia. Mikään ei tunnu hetkauttavan niiden ajatuksia ja olemusta, maailma pyörii mutta leo ei.
Tämä ensimmäinen kuva pääsi arvoon arvaamattomaan, kun järkyttävän epäonnisen tarinan myötä alle vuodessa kolme tästä laumasta olikin yhtäkkiä poissa. Tämä kuva on yksi tärkeimmistä ottamistani valokuvista. Se muistuttaa mua itseäni siitä, miten tärkeitä valokuvat ovat. Ja miten tärkeää on ottaa valokuvia nyt, eikä sitten joskus. Tiedän myös, että tällä kuvalla on suuri merkitys näiden koirien omistajalle. Leonbergin kokoinen kolo sydämessä on niin suuri.
Tapasin osan näistä koirista jo vuonna 2016. Oikeastaan tässä porukassa ovat ensimmäiset leot joihin olen päässyt tutustumaan. Ensimmäisellä tapaamisella oli mukana porukasta neljä. Silloin oli melko kuuma kesäpäivä. Päivän aikana kuvasin muitakin leonbergejä ja lopuksi tämän ison porukan. Takana oli siis jo useat kuvaukset, mutta olisin voinut jäädä puistoon asumaan näiden kanssa. Olin aivan myyty silloin. Meininki tässä leolaumassa oli niin rento ja hyväntuulinen. Vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita isojen koirien kanssa joskus on, leon hyväntahtoisuus korjaa kaiken.
Sittemmin olen seurannut heidän seikkailujaan aina itävallassa asti, ja vihdoin tammikuussa 2019 pääsin tapaamaan heidät jälleen. Olin pääkaupunkiseudulla uuden linssin ostoreissulla ja kuten millä tahansa reissulla, myös tällä ehdin poiketa sen verran matkalta että sain koiria kamera eteen.
Tässä vaiheessa kirjoittamista pystyn toteamaan, että kirjoitan muista leoista toisissa postauksissa. Nämä selvästi tarvitsevat ihan oman luvun jokainen.
Vaikka nyt tuota ihan ensimmäistä kuvaa varjostaa pieni synkkyys ja todennäköisesti haikea olo kuvaa katsoessa ei koskaan poistu, oli kuvaushetki ainoastaan iloinen. Oli ihana tavata koko lauma taas, uudet ja vanhat tuttavuudet. Kaikki möyrivät lumihangessa, myös minä uuden linssini kanssa. Eniten olin innostunut onnistuneesta ryhmäkuvasta. Muistan, että se poltteli kamerarepussa koko kotimatkan. Tällä kuvausreissulla sain ison annoksen leotietämystä lisää. Reissun jälkeen toivoin omaa myös omaa leonbergiä enemmän kuin koskaan ennen.
Eikä pidä unohtaa tätä erikoistapausta, eli Hovawart Tinoa, joka upposi leonbergilaumaa ihan täysin. En tiedä huomasitko sitä ryhmäkuvasta, että yksi vain esitti leonbergiä. Tino otti mut ihanasti vastaan ja näytti porukan parhaat ilmeet ja vauhdit.
Nämä koirat ovat siis sulattaneet mun sydämeen juuri sen leonbergin kokoisen aukon. Tämän porukan jälkeen olen päässyt tapaamaan useita ihan huippuja leoja, jotka ovat vain vahvistaneet ajatusta siitä, että tässä voisi olla mulle sopiva koirarotu. En kuitenkaan ole toistaiseksi hankkimassa toista koiraa, joten nyt vain haaveillaan. Ja kuvataan!
Muistattehan valokuvien tärkeyden!
