Arvaatko mitä kuvia tarkoitan? Niin, ne viimeiset kuvat. Niitä joita olen kuullut niin usein mietittävän, ja jotka sitten jäivät arjen keskellä ottamatta. Vaikka muistot kyllä säilyvät ikuisesti sydämissämme ilman valokuvaajan ottamia kuvia, kuvat ikäänkuin herättävät muistot henkiin. Silloin, kun on enää kova kaipaus, voi avata eteensä rakkaat kuvat.
Tiedän jo etukäteen, ettei tämän kirjoittaminen tule onnistumaan ihan kuivin silmin. Voi olla vaikeaa kirjoittaa kokonainen blogipostaus tästä aiheesta, joka on mulle itsellekin vielä aika herkkää. Omien kokemuksieni pohjalta tunnen kuitenkin pelkkää myötätuntoa erityisesti heitä kohtaan, kenelle tämä aihe ja ehkä kuvauskin on ajankohtainen.
Toivoisin kuvaavani ne viimeiset kuvat suunnitellusti, kun emme heitä voi koko elämäämme täällä kuitenkaan pitää. Mutta koska aika usein emme ole niin onnekkaita, on sitten näitä kuvia kun kaikki oli hyvin. Kun kuvien ei tiedä olevan viimeisiä, niissä elää ainoastaan ilo. Miten ihania sellaiset kuvat onkaan, kuin aikamatka parhaimpiin hetkiin.
Kun mä menetin mun oman koirani Olgan, sain miettiä rauhassa sopivan kuvauspäivän valokuvaajan kanssa ennen hyvästejä. Ensimmäistä kertaa pystyin kunnolla samaistumaan heihin, joiden kanssa olen kuvaajana tämän tilanteen käynyt läpi. Se oli tosi vaikeaa. Kuitenkin nyt niitä kuvia katsellessa muistan ikuisesti, miltä Olgan turkki tuntui halatessa. Ne kuvat ovat kuin ikkuna menneisyyteen, joka avautuu aina, kun katson niitä. "Tuollaista meillä oli" -ajattelen.
Jos mietit miten selviät kuvaustilanteesta ehjänä, me voimme elää kuvauksen ajan hetkessä, olla puhumatta tulevasta. Tai sitten voimme puhua pelkästään siitä.
Aina kuvaushetkien ei tarvitse olla edes niin surullisia. Voimme iloita siitä, kuinka ihana matka on ollut ja muistella yhteisiä hetkiä. On kisamuistoja ja teinikoirana revittyjä nahkasohvia. Jos elämä on siihen asti ollut jo pitkä ja hyvä, tuo se hiukan lohtua.
Rakkaus ei lopu, vaikka yhteinen matka nyt loppuukin.
Ja vielähän me tavataan.
